Tarvitsemme parempia elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelmia
Kiireelliset ensihoitotehtävät suuntautuvat usein hoivakoteihin ja hoitolaitoksiin. Niiden asukkaat ovat kuitenkin tyypillisesti hauraita, ja selviytymisennuste voi olla mitätön. Ennakoivan hoitosuunnitelman puuttuessa ensihoitolääkärin täytyy päättää mahdollisesta hoidonrajauksesta hetkessä. Väitöskirjatutkija Heidi Kangasniemi toteaa, että puutteelliset hoitosuunnitelmat aiheuttavat potilaille inhimillistä kärsimystä ja kuormittavat samalla valtakunnallista ensihoitopalvelua.
Suomen väestö ikääntyy vauhdilla, ja viidesosa yli 75-vuotiaista asuu hoivalaitoksessa tai saa säännöllistä kotihoitoa. Monet elävät vuosia vaikeidenkin pitkäaikaissairauksien kanssa. Toimintakyky heikkenee hiljalleen, eikä elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelmia tule tehdyksi. Vointi voi kuitenkin romahtaa äkillisesti esimerkiksi sydämenpysähdyksen, aivotapahtuman tai infektion vuoksi.
Ensihoitolääkäri Heidi Kangasniemi selvitti väitöstutkimuksessaan lääkärihelikoptereissa työskentelevien ensihoitolääkärien kohtaamia hoidonrajauksia. Tutkimuksessa kartoitettiin myös ensihoidon kiireellisiä hoivakoteihin, terveyskeskuksiin ja sairaaloihin suuntautuneita tehtäviä sekä niissä kohdattujen potilaiden selviytymistä äkillisestä sydämenpysähdyksestä. Tehtäviä kartoitettiin valtakunnallisesti, ja selviytymistä tarkasteltiin Pirkanmaan osalta.
Sydämenpysähdyksestä ei selvinnyt yksikään hoivakotipotilas
Tutkimuksessa 75 prosenttia ensihoitolääkäreistä vastasi, että he hoitavat usein potilaita hoivakodeissa ja hoitolaitoksissa. Tämä näkyy myös raporteissa toteutuneista tehtävistä. 11 prosenttia ensihoitolääkärien tehtävistä suuntautui hoitokoteihin ja -laitoksiin, ja Pirkanmaalla jopa 18 prosenttia hoidetuista sydämenpysähdyspotilaista oli hoitokodissa tai -laitoksessa.
Sydämenpysähdyksen jälkeinen ennuste on yleisesti huono, ja Kangasniemen tutkimuksessa selvisi, että vain kaksi pirkanmaalaista sydämenpysähdyspotilasta (3 %) oli elossa kolmen kuukauden kohdalla. Molemmat olivat alle 70-vuotiaita, ja heitä elvytettiin terveyskeskuksessa tai sairaalassa. Lisäksi heillä oli hoidettava, sydänperäinen syy elottomuudelle.
– Hoivakodeissa elvytetyistä kukaan ei selvinnyt. Tämä ei yllättänyt, sillä hoivakotiasiakkaat ovat hyvin vanhoja, usein dementoituneita sekä fyysiseltä suorituskyvyltään ja toimintakyvyltään voimakkaasti rajoittuneita, Kangasniemi toteaa.
Äkillisessä tilanteessa hoidonrajauksesta päättää ensihoitolääkäri
Potilaan hoidosta vastaavien lääkärien tehtävä on laatia hoitosuunnitelma, jossa mietitään, mitä keinoja potilaan hoidossa on käytettävissä. Elämän loppupuolella suunnitelman teon osana voidaan rajata esimerkiksi elvytystä, tehohoitoa tai isoja, kuormittavia leikkauksia. Rajauksia tehdään, jos toipumisennuste on olematon tai potilaan hoidosta saama hyöty on vähäisempi kuin sen haitat.
– Äkillisissä tilanteissa myös ensihoitolääkärit tekevät hoidonrajauksia, jos hoitosuunnitelmaa ei ole käytettävissä tai potilaan ennuste on olennaisesti muuttunut. Ensihoitolääkärin mielipidettä tarvitaan myös, jos potilaalla on pelkkä ”ei elvytetä” -hoidonrajaus, mutta yllättävä ongelma onkin vaikka tajuttomuus tai äkillinen hengitysvaikeus. Miten tällöin toimitaan vanhan ja hauraan potilaan kanssa?
Kangasniemen tutkimus osoitti, että hoidonrajaukset ovat olennainen osa ensihoitolääkäreiden työtä. 85 prosenttia ensihoitolääkäreistä oli sitä mieltä, että hoidonrajausten tekeminen tarvittaessa kuuluu ensihoitolääkärin työnkuvaan. Käytännössä uusi hoidonrajaus tehtiin noin 3 prosentissa ensihoitolääkäriyksikön tehtävistä ja konsultaatiopuheluista. 29 prosenttia rajauksista koski hoivakoti- ja hoitolaitospotilaita. Konsultaatiopuheluissa tehdyissä rajauksissa osuus oli jopa puolet.
Käytännössä uudet hoidonrajaukset koskivat lähinnä elvytystä ja tehohoitoa. Potilaat, joiden hoitoa ensihoitolääkärit rajasivat, olivat keskimäärin 80–81-vuotiaita, puolet sitäkin vanhempia.
Puutteita on sekä hoitosuunnitelmissa että tiedonkulussa
Tutkimuksessa 93 prosenttia ensihoitolääkäreistä kertoi kohtaavansa usein potilaita, joilla olisi pitänyt olla jokin hoidonrajaus tai ennakoiva elämän loppuvaiheen hoitosuunnitelma. Tutkimusaikana ei myöskään kohdattu yhtään suunnitelmaa, joissa olisi varauduttu perussairauden äkilliseen pahenemiseen.
– Tulosten perusteella edes olemassa olevista hoidonrajauksista ei useinkaan välity tieto ensihoidon henkilöstölle. Lisäksi monet potilaat ovat jo hoivakotiin muuttaessaan niin huonokuntoisia, ettei heidän ymmärryksensä riitä elämän loppuvaiheen hoitomahdollisuuksista tai toiveista keskustelemiseen, Kangasniemi huomauttaa.
Heidi Kangasniemi työskentelee ensihoitolääkärinä Lahden lääkäriyksikössä sekä Päijät-Hämeen päivystyspoliklinikan Akuutti24-yksikössä.
Lääketieteen lisensiaatti Heidi Kangasniemen anestesiologian ja tehohoidon alaan kuuluva ensihoidon väitöskirja Limitations of Medical Treatments in Prehospital Emergency Medicine tarkastetaan julkisesti Tampereen yliopiston lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnassa perjantaina 2.9.2022 klo 12 Tays Keskussairaalan Finn-Medi 5 -rakennuksen auditoriossa (Biokatu 12, Tampere). Vastaväittäjänä toimii professori Tom Silfvast Helsingin yliopistosta. Kustoksena toimii professori Arvi Yli-Hankala lääketieteen ja terveysteknologian tiedekunnasta.
Väitöskirjaan voi tutustua osoitteessa https://urn.fi/URN:ISBN:978-952-03-2517-6.
Kuva: Leena Korja
Kuva ja kooste: Anne-Maj Aunula